Käännössuomesta

Sampo Nevalainen vertailee artikkelissaan Köyhtyykö kieli käännettäessä? - Mitä taajuuslistat kertovat suomennosten sanastosta suomennoskirjallisuuden ja alunperin suomeksi kirjoitetun kirjallisuuden kieltä toisiinsa.

Nevalaisen artikkelin mukaan kääntäjälle on tyypillistä suosia käännöksessään tavanomaisia ilmaisukeinoja ja neutraalia sanastoa harvinaisempien tai muulla tavoin tunnusmerkkisten ilmaisutapojen kustannuksella. Kääntäjä vaikuttaa karttavan esimerkiksi idiosynkrasioita sekä murre- ja uudissanoja. Minusta se on mielenkiintoinen huomio.

Olen itse vivahteikkaan ja rikkaan kielenkäytön ystävä ja pyrin omissa käännöksissäni käyttämään hyväkseni suomen kielen koko kirjoa. Mutta toisaalta, kuten Nevalaisen artikkelistakin käy ilmi, jotkin erikoiset tai harvinaiset kenties yleiskielestä poikkeavat sanat saattavat olla jollakin tavoin leimallisia. Johonkin sanaan tai ilmaisuun voi suomalaisessa kulttuurissa liittyä sellaisia assosiaatioita tai konnotaatioita, jotka eivät sovi käännettävän tekstin luonteeseen tai asiayhteyteen. Silloin kääntäjä luultavasti mielummin valitsee neutraalin sanan tai ilmauksen käännökseensä.

Kääntäjä saattaa valita tavanomaisen ja neutraalin ilmauksen siinäkin tapauksessa, että hänellä on käännettävänään sellainen lähtötekstin ilmaus, joka alkukielessä on jollakin tavoin leimallinen: suomen kielestä ei ehkä löydy vastaavaa sävyä kantavaa ilmausta, jolloin voi olla parempi valita jokin neutraali suomenkielinen sana kuin sellainen, joka kyllä on leimallinen mutta ei samalla tavalla kuin lähtötekstissä. Jos joku esimerkiksi englanninkielisessä alkuteoksessa puhuu paksulla skottiaksentilla ja käyttää paljon skontlantilaisille tyypillisiä ilmauksia, on parempi suomennoksessa käyttää yleiskieltä ja neutraaleja sanoja kuin "korvata" skottiaksentti ja erikoisilmaukset jollakin suomalaisella murteella ja siihen kuuluvilla ominaissanoilla. Englannin kielen eri variaatiot eivät lähtökulttuurissa todennäköisesti kanna samanlaisia mielikuvia ja assosiaatioita kuin erilaiset suomen kielen murteet suomalaisessa kulttuurissa, minkä vuoksi toista ei mielestäni voi korvata toisella. Tämä voisi olla yksi syy siihen, että kääntäjä valitsee mielummin tavanomaisen ja neutraalin ilmauksen kuin erikoisen ja leimallisen.

Toisaalta, jos kaikki lähtötekstin jollain tavoin leimalliset ilmaukset käännetään neutraalille yleiskielelle, käännöksestä tulee lähtöteoksen olemukseen ja henkeen nähden puutteellinen.

Hmm. Enpä tiedä. Kyllä kääntäjän työ on sitten täynnä jos jonkinmoisia ristiriitoja ja pulmatilanteita. Mutta eikö toisaalta juuri se tee kääntämisestä äärimmaisen kiinnostavaa?

Kyllä vain. :)

Ajatusten kieli

Andrew Chestermanin mukaan kääntämisen supermeemit ovat seuraavanlaisia:

1. lähde-kohde
2. ekvivalenssi
3. kääntämisen mahdottomuus
4. vapaasti vs. sanasta sanaan
5. kaikki kirjoittaminen on kääntämistä

Minusta kohta viisi on kaikkein kiinnostavin: luennolla mainittiin, että tämän meemin mukaan voisi ajatella esimerkiksi, että kun ihminen kirjoittaa ajatuksiaan ylös, hän ikään kuin kääntää ajatustensa kielestä kirjalliseen kieleen. Minusta se oli kiehtova huomio, ja varsin oivaltava. Ajatusten kieli todella on erilaista kuin muu kieli: vaikka ajattelemmekin kielen avulla, ajatusten ja ajatusketjujen rakenne ja olemus on tyystin erilainen kuin muussa kielen käytössä. Ajatukset eivät ole (ainakaan useimmilla ihmisillä) kielellisesti loogisia, eheitä kokonaisuuksia, vaan ne ovat sirpaleisia, poukkoilevia ja ällistyttävän nopeita. Kirjallinen ilmaisu edellyttää usein juuri niitä ominaisuuksia, joita ajatuksissa ei ole, joten ajatusten muuntamista kirjalliseen muotoon on kuin onkin eräänlaista kääntämistä.

Palaan vielä hetkeksi uudelleenkääntämishypoteesin pariin: Jos kyseinen hypoteesi kerran näyttää olevan suhteellisen helppo kumota, mitä arvoa sillä on? Ja miksi se jatkuvasti kiinnostaa sekä tutkijoita että opiskelijoita?

Itse ajattelisin niin, että aina kun jostakin kenties vielä melko tuntemattomastakin aiheesta tehdään jonkinlainen hypoteesi, se on arvokas huolimatta siitä, onko se oikea vai virheellinen, sillä tehdyn hypoteesin tärkein tehtävä on herättää keskustelua ja lisätutkimuksia aiheesta. Siispä olen sitä mieltä, että uudelleenkääntämishypoteesi on kyseenalaisuudestaan huolimatta arvokas, sillä se on mitä ilmeisimmin herättänyt keskustelua uudelleenkäännöksistä ja niiden olemuksesta.

Uudestaan!

Bensimonin ja Bermanin uudelleenkääntämishypoteesin mukaan ensikäännös on aina kotouttava, sillä sen tehtävä on esitellä teksti lukijoille, mutta uudelleenkäännös voi olla vieraannuttavampi, koska se ei enää tarvitse esitellä tekstiä. Minua tämä ajatus hiukan mietityttää, koska jos ensikäännös pelkkä adaptaatio, se ei tule esitelleeksi lukijalle lähtötekstiä vaan jonkinlaisen version siitä. Jolloin koko teoria horjuu. Mutta ehkä hypoteesilla on alunperin tarkoitettu lähinnä sitä, että ensikäännös ikään kuin ilmaisee kohdeyleisölle, että "tällainen teos on olemassa", ja uudet käännökset voivat sitten tarkentaa jo olemassa olevaa käsitystä. Minusta tällainen ylimääräinen mutka kuitenkin vaikuttaa melko tarpeettomalta.

Luennolla mainittiin uudelleenkääntämisen mahdollisiksi syiksi esimerkiksi ensikäännöksestä poistettujen osien mukaanottaminen, kieliasun päivittäminen, mahdollisten virheiden korjaaminen ja pyrkiminen lähemmäs alkuteoksen tyyliä ja rytmiä. Esimerkkinä tarkastelimme J.D. Salingerin romaanista Sieppari ruispellossa tehtyä kahta suomennosta sekä kolmea Edgar Rice Burroughsin Tarzan-romaanin suomennosta.

Minusta oli yllättävää huomata, että Tarzan-suomennoksista uusin sisälsi joitakin sellaisia kömpelyyksiä, joita vanhemmissa versioissa ei ollut. Olen ollut yleensä taipuvainen olettamaan, että uudempi käännös on aina edellistä parempi, mutta tässä tapauksessa kolmesta suomennoksesta keskimmäinen oli minusta useimmissa kohdissa paras. Ryhmäkeskustelussa tuli erityisesti esille seuraava esimerkki:

Lähtöteksti: "the--scar upon his forehead stood suddenly out, a bar of inflamed crimson against his tawny hide"

1. suomennos: "arpi hänen otsallaan kuumotti punaisena auringon paahtamaa ihoa vasten"

2. suomennos: "arpi äkkiä erottui ruskeasta ihosta tummanpunaisena tulehtuneena juovana"

3. suomennos: "arpi hänen otsallaan alkoi äkkiä hehkua kuin liekehtivä, verenpunainen suoni hänen ruskeankeltaisella ihollaan"

Uusimmassa käännöksessä käytetty ihon väriä kuvaava "ruskeankeltainen" oli meistä hiukan outo sanavalinta, ja aiempien käännösten "auringon paahtama" ja "ruskea" tuntuivat luontevammilta ja olivat uskoaksemme merkitykseltään enemmän lähtötekstin mukaisia. Myös sanan "inflamed" kääntäminen "liekehtiväksi" herätti hämmennystä. "Tulehtunut" olisi kenties arvesta puhuttaessa järkevämpi ratkaisu. Toisaalta lähtötekstissä on voitu nimenomaan hakea uusimman käännöksen mukaista visuaalisempaa merkitystä. Jos tuntisi lähtötekstiä ja kirjailijan tyyliä enemmän, voisi siitä ehkä paremmin päätellä, millaista merkitystä hän tässä kohdassa on hakenut.

Uudelleenkäännökset ovat kuitenkin minusta tarpeellisia jo sen takia, että niiden avulla voidaan käydä keskustelua kääntämiseen ja käännösstrategioihin liittyvistä asioista, ja siten pitää tätäkin tieteenalaa virkeänä ja ajantasaisena.

Mikä on totuus?

Luennolla puhuttiin käännösten arvottamisesta ja siihen liittyvistä ongelmista. Ei ole välttämättä lainkaan helppoa määritellä, mikä on hyvä tai huono käännös. Hyvyyttä täytyy yleensä tarkastella ja arvioida suhteessa muihin asioihin, kuten esimerkiksi kääntäjän käytettävissä olevaan aikamäärään tai käännöksen funktioon, eikä hyvyys täten ole lainkaan yksiselitteinen määrite. Jossain määrin käännöksen hyvyys tai huonous on myös makuasia - kovasti kotouttamista suosiva lukija ei kenties pidä vieraannuttavaa käännöstä kovin ansiokkaana.

Uskon kuitenkin, että arvioinnin subektiivisuus on sitä vähäisempää, mitä enemmän arvioijalla on asiantuntijan tietämystä. Asiantuntija nimittäin osaa ottaa huomioon sellaisia kääntämiseen ja käännösprosessiin liittyviä seikkoja, joita maallikko ei tunne, ja voi siksi pitää ansiokkaana myös sellaista käännöstä, joka ei välttämättä ole hänen henkilökohtaisten mieltymystensä mukainen.

Kirjallisuusarvosteluissa käännöksestä ei useimmiten puhuta mitään, mutta aina joskus kääntäjäkin mainitaan ja hänen työstään esitetään jokin arvio. Minua kuitenkin epäilyttää se, että, kuten luennollakin mainittiin, "kriitikko ei aina kykene saamaan käsiinsä lähtötekstiä tai ei hallitse sen kieltä". Mutta mielestäni käännöstä ei kerta kaikkiaan voi arvioida pätevästi ilman, että tuntee myös lähtötekstin. On yksipuolista arvostella käännöksen sanavalintoja tai muita kääntäjän ratkaisuja tuntematta sitä taustaa, jota vasten kääntäjä on ratkaisunsa tehnyt. Kääntäjää voidaan epäoikeudenmukaisesti esimerkiksi syyttää kirjoitus- tai asiavirheestä, joka kuuluu teokseen ja löytyy myös lähtötekstistä.

Tietysti jokaisella lukijalla, sekä maallikolla että asiantuntijalla, on oikeus arvioida käännöstä omien kriteereidensä pohjalta, mutta mielestäni puutteellisin tiedoin tehty arvio ei ole pätevä, eikä sillä voida katsoa olevan sellaista painoarvoa kuin asiantuntevin perustein tehdyllä arviolla.

Oikein vai väärin?

Luennolla annettiin pohdittavaksi kaksi Helsingin Sanomien artikkelia: Petri Immosen Sofian maailma amerikkalaisittain (9.7.1997) ja Pekka Tarkan Toinen kääntäjä teki Saarikosken mainetyön (16.12.1999).

Immosen artikkelissa kerrotaan norjalaisen Jostein Gaarderin filosofisen menestysromaanin kyseenalaisesta kohtalosta amerikkalaisilla markkinoilla: kaikki viittaukset norjalaiseen kulttuuriin päähenkilön nimeä ja asuinpaikkaa lukuunottamatta on poistettu tai korvattu amerikkalaisille tutuilla vastineilla. Esimerkiksi viittaukset Norjan kansallisrunoilijaan Henrik Wergelandiin on korvattu viittauksilla lordi Byroniin, ja jotkin kansallishistorialliset seikat on jätetty kokonaan pois.

Minun on vaikeaa puoltaa tällaista menettelyä. Itse olen jokseenkin vannoutunut vieraannuttavan kääntämisen ystävä, enkä ymmärrä, miksi kohdekielisille lukijoille pitäisi aina tarjoilla vain jotakin tuttua ja turvallista. Minusta ihmisen on suotavaa ja terveellistä välillä kohdata sellaisia ajatuksia ja asioita, jotka ovat hänelle ennestään tuntemattomia ja kenties outojakin. Ei pidä aliarvioida lukijaa olettamalla, että hän ei kykene käsittelemään mitään oman kokemusmaailmansa ulkopuolista ainesta. Argh!

Voisi tietysti ajatella, että mikäli tällaisten viittausten täydellinen ymmärtäminen on ehdoton edellytys teoksen kokonaisuuden ymmärtämiselle, on lukijan oikea tulkinta hyvä varmistaa sisällyttämällä teokseen tuttuja elementtejä vieraiden tilalla. Mutta minusta lukija voisi ennemminkin itse nähdä hiukan vaivaa selvittääkseen vieraat viittaukset itselleen (nykymaailmassa tiedon etsiminen asiasta kuin asiasta on varsin vaivatonta) ja näin kenties oppia jotakin uutta. Haasteet ovat hyväksi ajattelulle.

Lisäksi näin mittavat muutokset vievät mielestäni paljon teoksen hengestä ja olemuksesta, vaikka kääntäjän tehtävä on nimenomaan pyrkiä säilyttämään nämä asiat käännöksessään.

Sitten toinen pohdittava: Pekka Tarkan artikkeli paljastaa, että Pentti Saarikosken suomentamaksi väitetty J. P. Donleavyn romaani Holtiton mies (1968) ei ollutkaan Saarikosken, vaan Erkki Haglundin kääntämä. Kustannusyhtiö oli kyllä antanut työn Saarikosken tehtäväksi, mutta koska tämä ei alkoholiongelmansa vuoksi kyennytkään suoriutumaan siitä, täytyi Haglundin tehdä työ hänen sijastaan. Mutta, kuten sanottu, kaikki kunnia Haglundin hienosta käännöksestä annettiin Saarikoskelle.

Yritin kovasti keksiä jonkinlaista oikeutusta tällaiselle menettelylle, mutta tuloksetta. Kunnia tehdystä työstä kuuluu yksin työn tekijälle, ei kenellekään toiselle, ja sillä sipuli.

L niinkuin luova prosessi

Luennolla olivat aiheina muun muassa hermeneutiikka, luovuus ja TAP (Think Aloud Protocol).

Hermeneutiikka oli sinänsä mielenkiintoinen aihe, mutta eräs asia jäi mietityttämään: hermeneutiikassa painopiste ei ole lähde- ja kohdetekstin välisen suhteen vaan käännösprosessin ja kääntäjän toiminnan tarkastelussa. Eikö LT:n ja KT:n suhde ole kuitenkin aika olennainen asia käännösprosessin kannalta?

Minusta myös Paul Kussmaulin määrittelemät luovan prosessin vaiheet olivat erittäin kiinnostavia. Minusta oli lohdullista luennolla kuulla, että oivalluksen syntymiselle voi ja pitääkin antaa aikaa, ja että hölmöjenkin ajatusten täytyy antaa aluksi tulla esiin. Minulla on usein kääntäessäni ollut huono omatunto, jos en ole samantien keksinyt hyvää ratkaisua johonkin pulmaan ja päättänyt pitää hiukan taukoa - olen pelännyt sen olevan merkki huonoudesta. Mutta nytpä tiedänkin, että se kuuluu luovaan prosessiin!

Luennolla pohdin, miten itse selviäisin TAP-tutkimuksesta, ja arvelin, että ainakin aluksi olisin aika huono tutkimuskohde. Minulla on vieraassa seurassa usein sellainen olo, että en voi lausua ääneen sellaisia ajatuksia, jotka eivät ole valmiiksi rakennettuja ja muotoiltuja, ja varsinkin kääntäessä pääni suorastaan vilisee kaikenlaisia puolivalmiita ideanpoikasia ja täysin pöhköjä ehdotuksia johonkin käsillä olevaan ongelmaan (mukaan eksyy usein myös sellaisia ajatuksia, jotka eivät liity asiaan millään tavalla). Siksi minusta tuntuu, että tutkimustilanteessa sensuroisin koko ajan ajatuksiani niin paljon, ettei tutkimusaineistoa juuri saisi irti.

Kuitenkin tämä TAP-menetelmä ja luennolla kuvailtu ohjelma, joka tallentaa tarkasti kaikki kääntäjän toiminnot tietokoneella käännöstä tehdessä, olisivat todella hieno tilaisuus kääntäjälle analyyttisesti tarkastella työprosessiaan jälkeenpäin. Olisi joskus tosi mielenkiintoista saada itse kokeilla sellaista ohjelmaa!

Rajankäyntiä

Osallistuin perjantaina 3. huhtikuuta FL Svetlana Probirskajan väitöstilaisuuteen, jossa tarkastettiin väitöskirja Rajankäyntiä: Suomen ja Venäjän kahdenväliset valtiosopimukset käännöstieteellisen avainsana-analyysin valossa. Vastaväittäjänä oli dosentti Marja Jänis Joensuun yliopistosta, ja kustoksena toimi professori Hannu Tommola. Tämä oli elämäni ihka ensimmäinen väitöstilaisuus, ja kokemus oli hyvin mielenkiintoinen!

Ennen tilaisuutta lukemani väitöstiedotteen ja väittelijän alkupuheenvuoron perusteella sain väitöskirjan aiheesta melko hyvän käsityksen, joka edelleen tarkentui vastaväittäjän esittämien kysymysten myötä. Olin etukäteen ollut hiukan huolissani siitä, etten kenties lainkaan pysyisi mukana tieteellisessä keskustelussa, mutta koska varsinkin väittelijän puheenvuorot olivat niin hyvin rakennettuja ja kiinnostavia, oli keskustelua oikein mielekästä seurata.

Vastaväittäjä esitti melko vähän varsinaista kritiikkiä, mutta siitä keskeisin lienee ollut huomautus kvantitatiivisen tiedon vähäisyydestä väitöskirjassa - tämän vastaväittäjä mainitsi ainakin kahdesti. Väittelijä vastasi, että oli mieluummin halunnut tutkimuksessaan keskittyä kvalitatiiviseen näkökulmaan, eikä ollut pitänyt sanamääriä ynnä muita kvantitatiivisia seikkoja olennaisina aiheen kannalta.

Vastaväittäjä esitti monia tarkentavia kysymyksiä liittyen esimerkiksi tiettyihin käsitteisiin ja niiden käyttöön, mutta suurin osa palautteesta vaikutti olevan positiivista. Vastaväittäjä kehui esimerkiksi käsiteanalyysia varsin ansiokkaaksi, ja oli sitä mieltä, että "tylsää sopimustekstiä" on käsitelty mielenkiintoisella tavalla. Loppupuheenvuorossaan vastaväittäjä kuvaili väitöskirjaa innovatiiviseksi ja rohkeaksi sekä omaperäiseksi menetelmiltään ja kysymyksenasettelultaan.

Väitöstilaisuuden seuraamista vaikeutti lähinnä muistiinpanojen tekeminen, sillä aina kirjoittaessani jotakin ajatusta ylös minulta meni osa käynnissä olevasta keskustelusta ohi.

Tilaisuus oli mielestäni yllättävän epämuodollinen: paljon huumoria oli mukana virkistämässä keskustelua! Vastaväittäjän kysymyksissä oli paikoin jopa tiettyä terävyyttä, joka olisi varmaankin säikyttänyt minut, mutta josta väittelijä ei lainkaa hämääntynyt vaan osasi vastata kysymykseen kuin kysymykseen rauhallisesti ja asiantuntevasti.

Kiinnostava ja jännittävä kokemus!

Ajatuksia artikkelista

Koska tiistaina ei pidetty luentoa, saimme korvaavana tehtävänä lukea Daniel Gilen artikkelin Translation Research versus Interpreting Research: Kinship, Differences and Prospects for Partnership ja pohtia sitä muutamien tekstiä koskevien kysymysten pohjalta.

Gile siis käsittelee artikkelissaan kääntämisen tutkimuksen ja tulkkauksen tutkimuksen välisiä eroja ja yhtymäkohtia sekä mahdollisuutta yhteistyöhön näiden kahden tutkimuksen välillä.

Gilen mielestä kääntämisen tutkimuksen ja tulkkauksen tutkimuksen olisi varsin kannattavaa tehdä yhteistyötä, sillä niissä on paljon samaa ja niillä on monia yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Kumpikin tutkimus voisi hyötyä toista koskevasta kirjallisuudesta - erityisesti tulkkauksen tutkimus, johon liittyvää kirjallisuutta on vielä toistaiseksi olemassa verraten niukasti.

Tulkkausta on pohdiskeltu ja tutkittu melko vähän kääntämiseen verrattuna. Gilen mukaan tulkkauksen tutkimus on enemmän keskittynyt tulkin päänsisäisiin prosesseihin ja toimintoihin kuin esimerkiksi tulkkeen laatuun tai hyvän tulkin ominaisuuksiin. Tutkimusta eivät myöskään juuri ole tehneet ammattitutkijat vaan lähinnä tulkit itse, ja usein rahasyiden vuoksi hekin mielummin luovat uraansa kuin omistautuvat tutkimukselle. Kuitenkin keskustelu ja empiirinen tutkimus tulkkauksen alalla ovat Gilen mukaan lisääntyneet viime aikoina.

Gilen artikkelissa minua harmitti se, että paikoin tekstistä sai sellaisen kuvan, että hän ei juuri pidä kääntämistä haasteellisena tai vaativana työnä. Eräässä kohdassa, jossa hän vertailee kääntämistä ja tulkkausta keskenään, hän antaa ymmärtää, että kääntäminen on kaikin tavoin paljon helpompaa kuin tulkkaus, että kääntäjällä käytössään loputtomasti aikaa ja runsaasti erilaisia lähteitä.

On tietysti mahdollista, että olen tulkinnut Gilen sanat väärin, mutta minusta vaikuttaa olevan melko yleinen sellainen ajattelutapa, että kääntäminen ei ole järin haastavaa työtä, ja että siihen pystyy kuka tahansa, joka riittävän hyvin osaa lähtö- ja tulokieltä. Mutta yhtä hyvin voisi väittää, että kuka tahansa, joka osaa käyttää saksia, voi olla kampaaja!

--

Kaiken kaikkiaan koin Gilen artikkelin melko raskaslukuiseksi ja erityistä keskittymistä vaativaksi, mutta se luultavasti johtuu siitä, etten juuri ole tottunut lukemaan tieteellistä tekstiä. Tekstin raskas tyyli kuitenkin vaikeutti ymmärtämistäni siinä määrin, etten ehkä saanut artikkelista irti niin paljon kuin olisi ollut suotavaa.

Minusta oli kuitenkin mielenkiintoista lukea enemmänkin tulkkauksesta ja sen tutkimuksesta, koska opinnoissani olen tutustunut lähes yksinomaan kääntämiseen ja siihen liittyvään tutkimustyöhön.

Kotouttaa vaiko vieraannuttaa?

Pekka Kujamäen artikkeli Setisemän veljeksen saksannokset ja romaanin saksankielinen vastaanotto - kaksi eri maailmaako? oli kiinnostava lukukokemus. Kujamäki käsittelee artikkelissaan kuutta eri Kiven romaanin saksannosta ja vertailee niiden vastaanottoa saksankielisessä kulttuurissa.

Minussa eniten mietteitä herättivät kotouttaminen ja vieraannuttaminen, jotka olivat artikkelissa paljon esillä. Minusta vieraannuttaminen on käännettäessä parempi ratkaisu, sillä kotouttaminen saattaa viedä lähdetekstiltä paljon ja tuntua hiukan kömpelöltä (muistan aina, kun luin L. M. Montgomeryn romaania Annan nuoruusvuodet, ja olin suivaantunut huomatessani, että Rachelista oli käännöksessä tullut Raakel). Ymmärrän kyllä, että esimerkiksi lastenkirjoissa kotouttamisella halutaan tehdä tekstistä lapselle helpommin ymmärrettävää, mutta mielestäni lapsenkaan ymmärrystä ei pitäisi aliarvioida. Miksi kaikesta pitäisi tehdä niin tuttua ja valmiiksi pureskeltua? Eikö olisi rikastuttavaa tuoda kohdekielisen lukijan koettavaksi jotain uutta, vierasta ja outoakin? Mielestäni ei ole syytä pitää vieraita ajatuksia ja käsitteitä huonona pois karsittavana aineksena, vaan uusina ja jännittävinä rakennuspalikoina laajempaan maailmankuvaan.

Skoposteoriasta ja muustakin

Esseekokoelman Translation, History and Culture (1990) johdannossa Susan Bassnett ja André Lefevere kritisoivat aiempia käännösteorioita siitä, että ne eivät ole päässeet käännettävän materiaalin tarkastelussa juuri sanallista tasoa pidemmälle. Vasta 1980-luvun lopulla uudet käännösteoriat alkoivat kiinnostua kääntämisen kulttuurisesta, poliittisesta ja ideologisesta puolesta. Tuntuu hullulta ajatella, että kääntämisen satojen vuosien mittaisen historian aikana juuri kukaan ei ollut ajatellut lähdetekstin olevan enempää kuin sanoja ja lauseita.

Sen jälkeen, kun aloitin käännöstieteen opinnot Tampereen yliopistossa, minussa on ilman muuta kehkeytynyt vankka käsitys siitä, että hyvälle kääntäjälle ei riitä se, että hän osaa työkielensä täydellisesti, vaan hänen täytyy myös tuntea ja ymmärtää sekä lähde- että kohdekulttuuriaan ja jatkuvasti pitää yllä ja kehittää yleissivistystään ja tietämystään maailmasta. Esimerkiksi lähdetekstin mahdollisia erilaisia kulttuurisia viittauksia tai viittauksia muuhun kirjallisuuteen on mahdotonta tunnistaa ja ymmärtää, jos lähdekulttuuri ei ole läpikotaisin tuttu. Hyvä esimerkki on Väinö Linnan romaani Tuntematon sotilas, jossa henkilöhahmot viljelevät jatkuvasti epäsuoria viittauksia J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoihin: kyseisen romaanin kääntäjän täytyy tuntea suomalaisen kulttuurin historiaa ja Runebergin teoksen rooli suomalaisessa identiteetissä löytääkseen nuo viittaukset tekstistä ja käsittääkseen niihin sisältyvät merkitykset. Pelkästään sanallisella tasolla liikuttaessa tällaiset seikat jäisivät piiloon.

André Lefeveren toinenkin ajatus herätti mietteitä: Lefeveren mukaan lähdeteksti muuttuu aina käännettäessä, eikä käännös voi milloinkaan olla sama kuin lähdeteksti. Olen samaa mieltä, mutta en ole varma siitä, kuinka minun tulisi suhtautua tähän totuuteen. Toisaalta se on lannistavaa; vaikka kuinka yrittäisi kääntäessään omaksua lähdetekstin sävyn ja tunnelman ja muut erityispiirteet ja mahdollisimman uskollisesti tuottaa tekstin toisella kielellä, ei tulos voi milloinkaan olla sama kuin alkuteos. Toisaalta on helpottavaa tiedostaa, ettei lähdetekstin ja käännöksen samuus kertakaikkiaan ole mahdollista, sillä silloin kääntäjä vapautuu tunnontuskista joutuessaan valitsemaan lähimmän mahdollisen käännöksen jollekin asialle sen sijaan, että yrittäisi tuloksetta löytää identtistä ilmaisua.

Myös skoposteoria vaati pohdiskelua: teorian mukaan kääntämisessä "tarkoitus pyhittää keinot", eli kääntäjällä on melkeinpä rajaton vapaus manipuloida lähdetekstiään parhaaksi katsomallaan tavalla. Sama käsitys näkyy skoposteorian viidessä kääntämistä koskevassa säännössä: säännöt on listattu tärkeysjärjestykseen, ja käännöksen yhtenevyys lähdetekstin kanssa tulee vasta listaan viimeisenä! Minusta se on käsittämätöntä. Eikö kääntäjän velvollisuus ole kunnioittaa lähdetekstiään ja pitää sen henkeä ja muotoa omien käännösratkaisujensa pohjana? Minusta on kyseenalaista pitää lähdetekstiä vain jonkinlaisena astinlautana uudelle ja omia tarkoitusperiään palvelevalle tuotokselle.

Historiaa ja raamatunkäännöksiä

Minusta kääntämisen ja tulkkauksen historia on hirmuisen mielenkiintoista! On kiehtovaa (ja mieltäylentävääkin) ajatella, että tämä tieteenala on ollut olemassa niin kauan, ja että jo tuhansia vuosia sitten ihmiset pohtivat samoja kääntämiseen liittyviä kysymyksiä kuin nytkin.

Minusta erityisen kiintoisa oli se seikka, että muinaisessa Roomassa kreikankielisiä kirjoituksia käännettiin latinaksi, jotta voitaisiin rikastuttaa roomalaista kirjallisuutta ja horjuttaa kreikan valta-asemaa kielten joukossa. Kääntämisen tarkoitus oli sysätä toinen kieli syrjään ja vahvistaa toisen asemia. Mutta nykyisin kääntämisen tarkoitus lienee ennemminkin yhdistää ja tasavertaistaa kuin erottaa ja kilpailla.

1600-luvulla John Dryden kirjoitti Ovid's Epistles -teoksen käännöksen esipuheessa hyvän kääntäjän ominaisuuksista, ja oli sitä mieltä, että hyvän kääntäjän täytyy itsekin olla runoilija tai kirjailija. Toki kääntäjän täytyy osata sekä lähde- että kohdekieli teknisesti täydellisesti, mutta se ei riitä. Voidakseen todella tehdä oikeutta lähdetekstin eri sävyille ja vivahteille sekä olla uskollinen sen tyylille ja hengelle, kääntäjällä täytyy itsellään olla kyky ymmärtää ja tuottaa tällaisia vivahde-eroja. Olen itse usein pohtinut sitä, ja todella tullut siihen tulokseen, että kääntäjän on oltava kirjallisesti lahjakas voidakseen tehdä työnsä laadukkaasti ja todella ymmärtää lähdetekstiään (tämä pätee ehkä enemmän kaunokirjalliseen kuin tekniseen kääntämiseen), ja tunnen siksi syvää sielujen sympatiaa John Drydenia kohtaan.

Luin luennolla Aarre Huhtalan kirjoittaman artikkelin Raamattu käännöskirjallisuutena, ja se oli minusta hurjan mielenkiintoinen. Minusta oli erityisen kiintoisaa, että Johanneksen evankeliumissa Pilatuksen lausuma "Ecce homo!" ei olekaan alunperin ollut mikään painokas ja merkityksellinen julistus ("Katso ihmistä!"), vaan lähinnä yksinkertainen toteamus ("Kas, tässä hän on"). Käännöksessä tapahtuneen sävyvirheen seurauksena nämä sanat ovat saaneet aivan erityisen merkityksen, jota niihin ei olisi koskaan liitetty, jos lähdeteksti olisi alunperin käännetty toisin. Niin suuri merkitys kääntäjän ratkaisuilla on!

Huhtala kirjoittaa artikkelissaan myös Laulujen laulun kääntämisestä. Aikaisempiin Laulujen laulusta tehtyihin käännöksiin on vaikuttanut paljolti se, että ihmiset ovat häveliäisyyttään halunneet etsiä hengellisiä ja allegorisia merkityksiä selvästi eroottiselle maallisen rakkauden ylitykselle, ja vasta nykykäännökset ovat virittäneet tekstin häämenoihin ja miehen ja naisen väliseen rakkauteen päin. Ilmeisesti kääntäjä on aina oman aikansa vallitsevien soveliaisuuskäsitysten vanki, mikä on sääli, sillä sellainen vankeus saattaa suurestikin vaikuttaa alkuperäisen viestin tulkintaan ja sen uskolliseen välittämiseen kielestä toiseen.

Lähtölaukaus

Olen käännöstieteen englannin opiskelija Tampereen yliopistossa, ja opiskelen tällä hetkellä toista vuotta. Tämä blogi toimii oppimispäiväkirjana lehtori Päivi Stöckellin luennoimaa Käännöstieteen peruskurssia varten.

Käännöstiede, käännös- ja tulkkaustiede, translatologia. Vanha ja jokseenkin kulunut sanonta lienee oikeassa tässäkin tapauksessa: rakkaalla lapsella on monta nimeä. Mutta mikä niistä on oikea? Eräällä toisellakin kurssilla noin vuosi sitten keskusteltiin samasta aiheesta. Itse en lainkaan lämpene "translatologialle" - lähinnä siksi, että minusta kaikenlaisia lainasanoja tulisi karttaa, ja mieluummin suosia puhtaasti suomenkielisiä ilmauksia, jotta suomi säilyisi tieteen kielenä yhtä vahvassa asemassa kuin esimerkiksi englantikin. Mutta kahden muun nimityksen välillä onkin vaikeampi valita: olen itse taipuvainen kutsumaan tätä tieteenalaa "käännöstieteeksi", sillä se minulle kaikkein tutuin vaihtoehto, mutta toisaalta "käännös- ja tulkkaustiede" on mielestäni parempi siksi, että se esittää tulkkauksen omana tasavertaisena alanaan kääntämisen rinnalla. Olen kuitenkin kuullut kaikkia kolmea nimitystä käytettävän, joten lienee turvallista sanoa, että yhtä ainoaa oikeaa nimeä on mahdotonta osoittaa.

Mutta nimipulmaa tärkeämpi kysymys kuuluukin: Mitä käännöstiede tutkii? Ryhmässä keskusteltuamme listasimme muutamia tutkimuskohteita paperille. Listassa esiintyivät esimerkiksi lokalisaatio, erilaiset käännösstrategiat, viestin välittäminen kielestä toiseen sekä kääntäjän valta viestiin nähden. Minulla on suurpiirteinen, joskin hiukan epämääräinen kuva siitä, mitä kaikkea käännöstieteeseen kuuluu, mutta tätä tehtävää pohtiessani tajusin tietäväni käännöstieteestä vielä vähemmän kuin olin luullut, vaikka aihe onkin ollut esillä useamman kerran opintojen kuluessa. Toivonkin tällä kurssilla voivani kartuttaa tietämystäni ja tutustua paremmin tulevan ammattini tieteelliseen tasoon.