Skoposteoriasta ja muustakin

Esseekokoelman Translation, History and Culture (1990) johdannossa Susan Bassnett ja André Lefevere kritisoivat aiempia käännösteorioita siitä, että ne eivät ole päässeet käännettävän materiaalin tarkastelussa juuri sanallista tasoa pidemmälle. Vasta 1980-luvun lopulla uudet käännösteoriat alkoivat kiinnostua kääntämisen kulttuurisesta, poliittisesta ja ideologisesta puolesta. Tuntuu hullulta ajatella, että kääntämisen satojen vuosien mittaisen historian aikana juuri kukaan ei ollut ajatellut lähdetekstin olevan enempää kuin sanoja ja lauseita.

Sen jälkeen, kun aloitin käännöstieteen opinnot Tampereen yliopistossa, minussa on ilman muuta kehkeytynyt vankka käsitys siitä, että hyvälle kääntäjälle ei riitä se, että hän osaa työkielensä täydellisesti, vaan hänen täytyy myös tuntea ja ymmärtää sekä lähde- että kohdekulttuuriaan ja jatkuvasti pitää yllä ja kehittää yleissivistystään ja tietämystään maailmasta. Esimerkiksi lähdetekstin mahdollisia erilaisia kulttuurisia viittauksia tai viittauksia muuhun kirjallisuuteen on mahdotonta tunnistaa ja ymmärtää, jos lähdekulttuuri ei ole läpikotaisin tuttu. Hyvä esimerkki on Väinö Linnan romaani Tuntematon sotilas, jossa henkilöhahmot viljelevät jatkuvasti epäsuoria viittauksia J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoihin: kyseisen romaanin kääntäjän täytyy tuntea suomalaisen kulttuurin historiaa ja Runebergin teoksen rooli suomalaisessa identiteetissä löytääkseen nuo viittaukset tekstistä ja käsittääkseen niihin sisältyvät merkitykset. Pelkästään sanallisella tasolla liikuttaessa tällaiset seikat jäisivät piiloon.

André Lefeveren toinenkin ajatus herätti mietteitä: Lefeveren mukaan lähdeteksti muuttuu aina käännettäessä, eikä käännös voi milloinkaan olla sama kuin lähdeteksti. Olen samaa mieltä, mutta en ole varma siitä, kuinka minun tulisi suhtautua tähän totuuteen. Toisaalta se on lannistavaa; vaikka kuinka yrittäisi kääntäessään omaksua lähdetekstin sävyn ja tunnelman ja muut erityispiirteet ja mahdollisimman uskollisesti tuottaa tekstin toisella kielellä, ei tulos voi milloinkaan olla sama kuin alkuteos. Toisaalta on helpottavaa tiedostaa, ettei lähdetekstin ja käännöksen samuus kertakaikkiaan ole mahdollista, sillä silloin kääntäjä vapautuu tunnontuskista joutuessaan valitsemaan lähimmän mahdollisen käännöksen jollekin asialle sen sijaan, että yrittäisi tuloksetta löytää identtistä ilmaisua.

Myös skoposteoria vaati pohdiskelua: teorian mukaan kääntämisessä "tarkoitus pyhittää keinot", eli kääntäjällä on melkeinpä rajaton vapaus manipuloida lähdetekstiään parhaaksi katsomallaan tavalla. Sama käsitys näkyy skoposteorian viidessä kääntämistä koskevassa säännössä: säännöt on listattu tärkeysjärjestykseen, ja käännöksen yhtenevyys lähdetekstin kanssa tulee vasta listaan viimeisenä! Minusta se on käsittämätöntä. Eikö kääntäjän velvollisuus ole kunnioittaa lähdetekstiään ja pitää sen henkeä ja muotoa omien käännösratkaisujensa pohjana? Minusta on kyseenalaista pitää lähdetekstiä vain jonkinlaisena astinlautana uudelle ja omia tarkoitusperiään palvelevalle tuotokselle.