Käännössuomesta

Sampo Nevalainen vertailee artikkelissaan Köyhtyykö kieli käännettäessä? - Mitä taajuuslistat kertovat suomennosten sanastosta suomennoskirjallisuuden ja alunperin suomeksi kirjoitetun kirjallisuuden kieltä toisiinsa.

Nevalaisen artikkelin mukaan kääntäjälle on tyypillistä suosia käännöksessään tavanomaisia ilmaisukeinoja ja neutraalia sanastoa harvinaisempien tai muulla tavoin tunnusmerkkisten ilmaisutapojen kustannuksella. Kääntäjä vaikuttaa karttavan esimerkiksi idiosynkrasioita sekä murre- ja uudissanoja. Minusta se on mielenkiintoinen huomio.

Olen itse vivahteikkaan ja rikkaan kielenkäytön ystävä ja pyrin omissa käännöksissäni käyttämään hyväkseni suomen kielen koko kirjoa. Mutta toisaalta, kuten Nevalaisen artikkelistakin käy ilmi, jotkin erikoiset tai harvinaiset kenties yleiskielestä poikkeavat sanat saattavat olla jollakin tavoin leimallisia. Johonkin sanaan tai ilmaisuun voi suomalaisessa kulttuurissa liittyä sellaisia assosiaatioita tai konnotaatioita, jotka eivät sovi käännettävän tekstin luonteeseen tai asiayhteyteen. Silloin kääntäjä luultavasti mielummin valitsee neutraalin sanan tai ilmauksen käännökseensä.

Kääntäjä saattaa valita tavanomaisen ja neutraalin ilmauksen siinäkin tapauksessa, että hänellä on käännettävänään sellainen lähtötekstin ilmaus, joka alkukielessä on jollakin tavoin leimallinen: suomen kielestä ei ehkä löydy vastaavaa sävyä kantavaa ilmausta, jolloin voi olla parempi valita jokin neutraali suomenkielinen sana kuin sellainen, joka kyllä on leimallinen mutta ei samalla tavalla kuin lähtötekstissä. Jos joku esimerkiksi englanninkielisessä alkuteoksessa puhuu paksulla skottiaksentilla ja käyttää paljon skontlantilaisille tyypillisiä ilmauksia, on parempi suomennoksessa käyttää yleiskieltä ja neutraaleja sanoja kuin "korvata" skottiaksentti ja erikoisilmaukset jollakin suomalaisella murteella ja siihen kuuluvilla ominaissanoilla. Englannin kielen eri variaatiot eivät lähtökulttuurissa todennäköisesti kanna samanlaisia mielikuvia ja assosiaatioita kuin erilaiset suomen kielen murteet suomalaisessa kulttuurissa, minkä vuoksi toista ei mielestäni voi korvata toisella. Tämä voisi olla yksi syy siihen, että kääntäjä valitsee mielummin tavanomaisen ja neutraalin ilmauksen kuin erikoisen ja leimallisen.

Toisaalta, jos kaikki lähtötekstin jollain tavoin leimalliset ilmaukset käännetään neutraalille yleiskielelle, käännöksestä tulee lähtöteoksen olemukseen ja henkeen nähden puutteellinen.

Hmm. Enpä tiedä. Kyllä kääntäjän työ on sitten täynnä jos jonkinmoisia ristiriitoja ja pulmatilanteita. Mutta eikö toisaalta juuri se tee kääntämisestä äärimmaisen kiinnostavaa?

Kyllä vain. :)