Sampo Nevalainen vertailee artikkelissaan Köyhtyykö kieli käännettäessä? - Mitä taajuuslistat kertovat suomennosten sanastosta suomennoskirjallisuuden ja alunperin suomeksi kirjoitetun kirjallisuuden kieltä toisiinsa.
Nevalaisen artikkelin mukaan kääntäjälle on tyypillistä suosia käännöksessään tavanomaisia ilmaisukeinoja ja neutraalia sanastoa harvinaisempien tai muulla tavoin tunnusmerkkisten ilmaisutapojen kustannuksella. Kääntäjä vaikuttaa karttavan esimerkiksi idiosynkrasioita sekä murre- ja uudissanoja. Minusta se on mielenkiintoinen huomio.
Olen itse vivahteikkaan ja rikkaan kielenkäytön ystävä ja pyrin omissa käännöksissäni käyttämään hyväkseni suomen kielen koko kirjoa. Mutta toisaalta, kuten Nevalaisen artikkelistakin käy ilmi, jotkin erikoiset tai harvinaiset kenties yleiskielestä poikkeavat sanat saattavat olla jollakin tavoin leimallisia. Johonkin sanaan tai ilmaisuun voi suomalaisessa kulttuurissa liittyä sellaisia assosiaatioita tai konnotaatioita, jotka eivät sovi käännettävän tekstin luonteeseen tai asiayhteyteen. Silloin kääntäjä luultavasti mielummin valitsee neutraalin sanan tai ilmauksen käännökseensä.
Kääntäjä saattaa valita tavanomaisen ja neutraalin ilmauksen siinäkin tapauksessa, että hänellä on käännettävänään sellainen lähtötekstin ilmaus, joka alkukielessä on jollakin tavoin leimallinen: suomen kielestä ei ehkä löydy vastaavaa sävyä kantavaa ilmausta, jolloin voi olla parempi valita jokin neutraali suomenkielinen sana kuin sellainen, joka kyllä on leimallinen mutta ei samalla tavalla kuin lähtötekstissä. Jos joku esimerkiksi englanninkielisessä alkuteoksessa puhuu paksulla skottiaksentilla ja käyttää paljon skontlantilaisille tyypillisiä ilmauksia, on parempi suomennoksessa käyttää yleiskieltä ja neutraaleja sanoja kuin "korvata" skottiaksentti ja erikoisilmaukset jollakin suomalaisella murteella ja siihen kuuluvilla ominaissanoilla. Englannin kielen eri variaatiot eivät lähtökulttuurissa todennäköisesti kanna samanlaisia mielikuvia ja assosiaatioita kuin erilaiset suomen kielen murteet suomalaisessa kulttuurissa, minkä vuoksi toista ei mielestäni voi korvata toisella. Tämä voisi olla yksi syy siihen, että kääntäjä valitsee mielummin tavanomaisen ja neutraalin ilmauksen kuin erikoisen ja leimallisen.
Toisaalta, jos kaikki lähtötekstin jollain tavoin leimalliset ilmaukset käännetään neutraalille yleiskielelle, käännöksestä tulee lähtöteoksen olemukseen ja henkeen nähden puutteellinen.
Hmm. Enpä tiedä. Kyllä kääntäjän työ on sitten täynnä jos jonkinmoisia ristiriitoja ja pulmatilanteita. Mutta eikö toisaalta juuri se tee kääntämisestä äärimmaisen kiinnostavaa?
Kyllä vain. :)
tiistai 28. huhtikuuta 2009
maanantai 27. huhtikuuta 2009
Ajatusten kieli
Andrew Chestermanin mukaan kääntämisen supermeemit ovat seuraavanlaisia:
1. lähde-kohde
2. ekvivalenssi
3. kääntämisen mahdottomuus
4. vapaasti vs. sanasta sanaan
5. kaikki kirjoittaminen on kääntämistä
Minusta kohta viisi on kaikkein kiinnostavin: luennolla mainittiin, että tämän meemin mukaan voisi ajatella esimerkiksi, että kun ihminen kirjoittaa ajatuksiaan ylös, hän ikään kuin kääntää ajatustensa kielestä kirjalliseen kieleen. Minusta se oli kiehtova huomio, ja varsin oivaltava. Ajatusten kieli todella on erilaista kuin muu kieli: vaikka ajattelemmekin kielen avulla, ajatusten ja ajatusketjujen rakenne ja olemus on tyystin erilainen kuin muussa kielen käytössä. Ajatukset eivät ole (ainakaan useimmilla ihmisillä) kielellisesti loogisia, eheitä kokonaisuuksia, vaan ne ovat sirpaleisia, poukkoilevia ja ällistyttävän nopeita. Kirjallinen ilmaisu edellyttää usein juuri niitä ominaisuuksia, joita ajatuksissa ei ole, joten ajatusten muuntamista kirjalliseen muotoon on kuin onkin eräänlaista kääntämistä.
Palaan vielä hetkeksi uudelleenkääntämishypoteesin pariin: Jos kyseinen hypoteesi kerran näyttää olevan suhteellisen helppo kumota, mitä arvoa sillä on? Ja miksi se jatkuvasti kiinnostaa sekä tutkijoita että opiskelijoita?
Itse ajattelisin niin, että aina kun jostakin kenties vielä melko tuntemattomastakin aiheesta tehdään jonkinlainen hypoteesi, se on arvokas huolimatta siitä, onko se oikea vai virheellinen, sillä tehdyn hypoteesin tärkein tehtävä on herättää keskustelua ja lisätutkimuksia aiheesta. Siispä olen sitä mieltä, että uudelleenkääntämishypoteesi on kyseenalaisuudestaan huolimatta arvokas, sillä se on mitä ilmeisimmin herättänyt keskustelua uudelleenkäännöksistä ja niiden olemuksesta.
1. lähde-kohde
2. ekvivalenssi
3. kääntämisen mahdottomuus
4. vapaasti vs. sanasta sanaan
5. kaikki kirjoittaminen on kääntämistä
Minusta kohta viisi on kaikkein kiinnostavin: luennolla mainittiin, että tämän meemin mukaan voisi ajatella esimerkiksi, että kun ihminen kirjoittaa ajatuksiaan ylös, hän ikään kuin kääntää ajatustensa kielestä kirjalliseen kieleen. Minusta se oli kiehtova huomio, ja varsin oivaltava. Ajatusten kieli todella on erilaista kuin muu kieli: vaikka ajattelemmekin kielen avulla, ajatusten ja ajatusketjujen rakenne ja olemus on tyystin erilainen kuin muussa kielen käytössä. Ajatukset eivät ole (ainakaan useimmilla ihmisillä) kielellisesti loogisia, eheitä kokonaisuuksia, vaan ne ovat sirpaleisia, poukkoilevia ja ällistyttävän nopeita. Kirjallinen ilmaisu edellyttää usein juuri niitä ominaisuuksia, joita ajatuksissa ei ole, joten ajatusten muuntamista kirjalliseen muotoon on kuin onkin eräänlaista kääntämistä.
Palaan vielä hetkeksi uudelleenkääntämishypoteesin pariin: Jos kyseinen hypoteesi kerran näyttää olevan suhteellisen helppo kumota, mitä arvoa sillä on? Ja miksi se jatkuvasti kiinnostaa sekä tutkijoita että opiskelijoita?
Itse ajattelisin niin, että aina kun jostakin kenties vielä melko tuntemattomastakin aiheesta tehdään jonkinlainen hypoteesi, se on arvokas huolimatta siitä, onko se oikea vai virheellinen, sillä tehdyn hypoteesin tärkein tehtävä on herättää keskustelua ja lisätutkimuksia aiheesta. Siispä olen sitä mieltä, että uudelleenkääntämishypoteesi on kyseenalaisuudestaan huolimatta arvokas, sillä se on mitä ilmeisimmin herättänyt keskustelua uudelleenkäännöksistä ja niiden olemuksesta.
keskiviikko 22. huhtikuuta 2009
Uudestaan!
Bensimonin ja Bermanin uudelleenkääntämishypoteesin mukaan ensikäännös on aina kotouttava, sillä sen tehtävä on esitellä teksti lukijoille, mutta uudelleenkäännös voi olla vieraannuttavampi, koska se ei enää tarvitse esitellä tekstiä. Minua tämä ajatus hiukan mietityttää, koska jos ensikäännös pelkkä adaptaatio, se ei tule esitelleeksi lukijalle lähtötekstiä vaan jonkinlaisen version siitä. Jolloin koko teoria horjuu. Mutta ehkä hypoteesilla on alunperin tarkoitettu lähinnä sitä, että ensikäännös ikään kuin ilmaisee kohdeyleisölle, että "tällainen teos on olemassa", ja uudet käännökset voivat sitten tarkentaa jo olemassa olevaa käsitystä. Minusta tällainen ylimääräinen mutka kuitenkin vaikuttaa melko tarpeettomalta.
Luennolla mainittiin uudelleenkääntämisen mahdollisiksi syiksi esimerkiksi ensikäännöksestä poistettujen osien mukaanottaminen, kieliasun päivittäminen, mahdollisten virheiden korjaaminen ja pyrkiminen lähemmäs alkuteoksen tyyliä ja rytmiä. Esimerkkinä tarkastelimme J.D. Salingerin romaanista Sieppari ruispellossa tehtyä kahta suomennosta sekä kolmea Edgar Rice Burroughsin Tarzan-romaanin suomennosta.
Minusta oli yllättävää huomata, että Tarzan-suomennoksista uusin sisälsi joitakin sellaisia kömpelyyksiä, joita vanhemmissa versioissa ei ollut. Olen ollut yleensä taipuvainen olettamaan, että uudempi käännös on aina edellistä parempi, mutta tässä tapauksessa kolmesta suomennoksesta keskimmäinen oli minusta useimmissa kohdissa paras. Ryhmäkeskustelussa tuli erityisesti esille seuraava esimerkki:
Lähtöteksti: "the--scar upon his forehead stood suddenly out, a bar of inflamed crimson against his tawny hide"
1. suomennos: "arpi hänen otsallaan kuumotti punaisena auringon paahtamaa ihoa vasten"
2. suomennos: "arpi äkkiä erottui ruskeasta ihosta tummanpunaisena tulehtuneena juovana"
3. suomennos: "arpi hänen otsallaan alkoi äkkiä hehkua kuin liekehtivä, verenpunainen suoni hänen ruskeankeltaisella ihollaan"
Uusimmassa käännöksessä käytetty ihon väriä kuvaava "ruskeankeltainen" oli meistä hiukan outo sanavalinta, ja aiempien käännösten "auringon paahtama" ja "ruskea" tuntuivat luontevammilta ja olivat uskoaksemme merkitykseltään enemmän lähtötekstin mukaisia. Myös sanan "inflamed" kääntäminen "liekehtiväksi" herätti hämmennystä. "Tulehtunut" olisi kenties arvesta puhuttaessa järkevämpi ratkaisu. Toisaalta lähtötekstissä on voitu nimenomaan hakea uusimman käännöksen mukaista visuaalisempaa merkitystä. Jos tuntisi lähtötekstiä ja kirjailijan tyyliä enemmän, voisi siitä ehkä paremmin päätellä, millaista merkitystä hän tässä kohdassa on hakenut.
Uudelleenkäännökset ovat kuitenkin minusta tarpeellisia jo sen takia, että niiden avulla voidaan käydä keskustelua kääntämiseen ja käännösstrategioihin liittyvistä asioista, ja siten pitää tätäkin tieteenalaa virkeänä ja ajantasaisena.
Luennolla mainittiin uudelleenkääntämisen mahdollisiksi syiksi esimerkiksi ensikäännöksestä poistettujen osien mukaanottaminen, kieliasun päivittäminen, mahdollisten virheiden korjaaminen ja pyrkiminen lähemmäs alkuteoksen tyyliä ja rytmiä. Esimerkkinä tarkastelimme J.D. Salingerin romaanista Sieppari ruispellossa tehtyä kahta suomennosta sekä kolmea Edgar Rice Burroughsin Tarzan-romaanin suomennosta.
Minusta oli yllättävää huomata, että Tarzan-suomennoksista uusin sisälsi joitakin sellaisia kömpelyyksiä, joita vanhemmissa versioissa ei ollut. Olen ollut yleensä taipuvainen olettamaan, että uudempi käännös on aina edellistä parempi, mutta tässä tapauksessa kolmesta suomennoksesta keskimmäinen oli minusta useimmissa kohdissa paras. Ryhmäkeskustelussa tuli erityisesti esille seuraava esimerkki:
Lähtöteksti: "the--scar upon his forehead stood suddenly out, a bar of inflamed crimson against his tawny hide"
1. suomennos: "arpi hänen otsallaan kuumotti punaisena auringon paahtamaa ihoa vasten"
2. suomennos: "arpi äkkiä erottui ruskeasta ihosta tummanpunaisena tulehtuneena juovana"
3. suomennos: "arpi hänen otsallaan alkoi äkkiä hehkua kuin liekehtivä, verenpunainen suoni hänen ruskeankeltaisella ihollaan"
Uusimmassa käännöksessä käytetty ihon väriä kuvaava "ruskeankeltainen" oli meistä hiukan outo sanavalinta, ja aiempien käännösten "auringon paahtama" ja "ruskea" tuntuivat luontevammilta ja olivat uskoaksemme merkitykseltään enemmän lähtötekstin mukaisia. Myös sanan "inflamed" kääntäminen "liekehtiväksi" herätti hämmennystä. "Tulehtunut" olisi kenties arvesta puhuttaessa järkevämpi ratkaisu. Toisaalta lähtötekstissä on voitu nimenomaan hakea uusimman käännöksen mukaista visuaalisempaa merkitystä. Jos tuntisi lähtötekstiä ja kirjailijan tyyliä enemmän, voisi siitä ehkä paremmin päätellä, millaista merkitystä hän tässä kohdassa on hakenut.
Uudelleenkäännökset ovat kuitenkin minusta tarpeellisia jo sen takia, että niiden avulla voidaan käydä keskustelua kääntämiseen ja käännösstrategioihin liittyvistä asioista, ja siten pitää tätäkin tieteenalaa virkeänä ja ajantasaisena.
Mikä on totuus?
Luennolla puhuttiin käännösten arvottamisesta ja siihen liittyvistä ongelmista. Ei ole välttämättä lainkaan helppoa määritellä, mikä on hyvä tai huono käännös. Hyvyyttä täytyy yleensä tarkastella ja arvioida suhteessa muihin asioihin, kuten esimerkiksi kääntäjän käytettävissä olevaan aikamäärään tai käännöksen funktioon, eikä hyvyys täten ole lainkaan yksiselitteinen määrite. Jossain määrin käännöksen hyvyys tai huonous on myös makuasia - kovasti kotouttamista suosiva lukija ei kenties pidä vieraannuttavaa käännöstä kovin ansiokkaana.
Uskon kuitenkin, että arvioinnin subektiivisuus on sitä vähäisempää, mitä enemmän arvioijalla on asiantuntijan tietämystä. Asiantuntija nimittäin osaa ottaa huomioon sellaisia kääntämiseen ja käännösprosessiin liittyviä seikkoja, joita maallikko ei tunne, ja voi siksi pitää ansiokkaana myös sellaista käännöstä, joka ei välttämättä ole hänen henkilökohtaisten mieltymystensä mukainen.
Kirjallisuusarvosteluissa käännöksestä ei useimmiten puhuta mitään, mutta aina joskus kääntäjäkin mainitaan ja hänen työstään esitetään jokin arvio. Minua kuitenkin epäilyttää se, että, kuten luennollakin mainittiin, "kriitikko ei aina kykene saamaan käsiinsä lähtötekstiä tai ei hallitse sen kieltä". Mutta mielestäni käännöstä ei kerta kaikkiaan voi arvioida pätevästi ilman, että tuntee myös lähtötekstin. On yksipuolista arvostella käännöksen sanavalintoja tai muita kääntäjän ratkaisuja tuntematta sitä taustaa, jota vasten kääntäjä on ratkaisunsa tehnyt. Kääntäjää voidaan epäoikeudenmukaisesti esimerkiksi syyttää kirjoitus- tai asiavirheestä, joka kuuluu teokseen ja löytyy myös lähtötekstistä.
Tietysti jokaisella lukijalla, sekä maallikolla että asiantuntijalla, on oikeus arvioida käännöstä omien kriteereidensä pohjalta, mutta mielestäni puutteellisin tiedoin tehty arvio ei ole pätevä, eikä sillä voida katsoa olevan sellaista painoarvoa kuin asiantuntevin perustein tehdyllä arviolla.
Uskon kuitenkin, että arvioinnin subektiivisuus on sitä vähäisempää, mitä enemmän arvioijalla on asiantuntijan tietämystä. Asiantuntija nimittäin osaa ottaa huomioon sellaisia kääntämiseen ja käännösprosessiin liittyviä seikkoja, joita maallikko ei tunne, ja voi siksi pitää ansiokkaana myös sellaista käännöstä, joka ei välttämättä ole hänen henkilökohtaisten mieltymystensä mukainen.
Kirjallisuusarvosteluissa käännöksestä ei useimmiten puhuta mitään, mutta aina joskus kääntäjäkin mainitaan ja hänen työstään esitetään jokin arvio. Minua kuitenkin epäilyttää se, että, kuten luennollakin mainittiin, "kriitikko ei aina kykene saamaan käsiinsä lähtötekstiä tai ei hallitse sen kieltä". Mutta mielestäni käännöstä ei kerta kaikkiaan voi arvioida pätevästi ilman, että tuntee myös lähtötekstin. On yksipuolista arvostella käännöksen sanavalintoja tai muita kääntäjän ratkaisuja tuntematta sitä taustaa, jota vasten kääntäjä on ratkaisunsa tehnyt. Kääntäjää voidaan epäoikeudenmukaisesti esimerkiksi syyttää kirjoitus- tai asiavirheestä, joka kuuluu teokseen ja löytyy myös lähtötekstistä.
Tietysti jokaisella lukijalla, sekä maallikolla että asiantuntijalla, on oikeus arvioida käännöstä omien kriteereidensä pohjalta, mutta mielestäni puutteellisin tiedoin tehty arvio ei ole pätevä, eikä sillä voida katsoa olevan sellaista painoarvoa kuin asiantuntevin perustein tehdyllä arviolla.
sunnuntai 19. huhtikuuta 2009
Oikein vai väärin?
Luennolla annettiin pohdittavaksi kaksi Helsingin Sanomien artikkelia: Petri Immosen Sofian maailma amerikkalaisittain (9.7.1997) ja Pekka Tarkan Toinen kääntäjä teki Saarikosken mainetyön (16.12.1999).
Immosen artikkelissa kerrotaan norjalaisen Jostein Gaarderin filosofisen menestysromaanin kyseenalaisesta kohtalosta amerikkalaisilla markkinoilla: kaikki viittaukset norjalaiseen kulttuuriin päähenkilön nimeä ja asuinpaikkaa lukuunottamatta on poistettu tai korvattu amerikkalaisille tutuilla vastineilla. Esimerkiksi viittaukset Norjan kansallisrunoilijaan Henrik Wergelandiin on korvattu viittauksilla lordi Byroniin, ja jotkin kansallishistorialliset seikat on jätetty kokonaan pois.
Minun on vaikeaa puoltaa tällaista menettelyä. Itse olen jokseenkin vannoutunut vieraannuttavan kääntämisen ystävä, enkä ymmärrä, miksi kohdekielisille lukijoille pitäisi aina tarjoilla vain jotakin tuttua ja turvallista. Minusta ihmisen on suotavaa ja terveellistä välillä kohdata sellaisia ajatuksia ja asioita, jotka ovat hänelle ennestään tuntemattomia ja kenties outojakin. Ei pidä aliarvioida lukijaa olettamalla, että hän ei kykene käsittelemään mitään oman kokemusmaailmansa ulkopuolista ainesta. Argh!
Voisi tietysti ajatella, että mikäli tällaisten viittausten täydellinen ymmärtäminen on ehdoton edellytys teoksen kokonaisuuden ymmärtämiselle, on lukijan oikea tulkinta hyvä varmistaa sisällyttämällä teokseen tuttuja elementtejä vieraiden tilalla. Mutta minusta lukija voisi ennemminkin itse nähdä hiukan vaivaa selvittääkseen vieraat viittaukset itselleen (nykymaailmassa tiedon etsiminen asiasta kuin asiasta on varsin vaivatonta) ja näin kenties oppia jotakin uutta. Haasteet ovat hyväksi ajattelulle.
Lisäksi näin mittavat muutokset vievät mielestäni paljon teoksen hengestä ja olemuksesta, vaikka kääntäjän tehtävä on nimenomaan pyrkiä säilyttämään nämä asiat käännöksessään.
Sitten toinen pohdittava: Pekka Tarkan artikkeli paljastaa, että Pentti Saarikosken suomentamaksi väitetty J. P. Donleavyn romaani Holtiton mies (1968) ei ollutkaan Saarikosken, vaan Erkki Haglundin kääntämä. Kustannusyhtiö oli kyllä antanut työn Saarikosken tehtäväksi, mutta koska tämä ei alkoholiongelmansa vuoksi kyennytkään suoriutumaan siitä, täytyi Haglundin tehdä työ hänen sijastaan. Mutta, kuten sanottu, kaikki kunnia Haglundin hienosta käännöksestä annettiin Saarikoskelle.
Yritin kovasti keksiä jonkinlaista oikeutusta tällaiselle menettelylle, mutta tuloksetta. Kunnia tehdystä työstä kuuluu yksin työn tekijälle, ei kenellekään toiselle, ja sillä sipuli.
Immosen artikkelissa kerrotaan norjalaisen Jostein Gaarderin filosofisen menestysromaanin kyseenalaisesta kohtalosta amerikkalaisilla markkinoilla: kaikki viittaukset norjalaiseen kulttuuriin päähenkilön nimeä ja asuinpaikkaa lukuunottamatta on poistettu tai korvattu amerikkalaisille tutuilla vastineilla. Esimerkiksi viittaukset Norjan kansallisrunoilijaan Henrik Wergelandiin on korvattu viittauksilla lordi Byroniin, ja jotkin kansallishistorialliset seikat on jätetty kokonaan pois.
Minun on vaikeaa puoltaa tällaista menettelyä. Itse olen jokseenkin vannoutunut vieraannuttavan kääntämisen ystävä, enkä ymmärrä, miksi kohdekielisille lukijoille pitäisi aina tarjoilla vain jotakin tuttua ja turvallista. Minusta ihmisen on suotavaa ja terveellistä välillä kohdata sellaisia ajatuksia ja asioita, jotka ovat hänelle ennestään tuntemattomia ja kenties outojakin. Ei pidä aliarvioida lukijaa olettamalla, että hän ei kykene käsittelemään mitään oman kokemusmaailmansa ulkopuolista ainesta. Argh!
Voisi tietysti ajatella, että mikäli tällaisten viittausten täydellinen ymmärtäminen on ehdoton edellytys teoksen kokonaisuuden ymmärtämiselle, on lukijan oikea tulkinta hyvä varmistaa sisällyttämällä teokseen tuttuja elementtejä vieraiden tilalla. Mutta minusta lukija voisi ennemminkin itse nähdä hiukan vaivaa selvittääkseen vieraat viittaukset itselleen (nykymaailmassa tiedon etsiminen asiasta kuin asiasta on varsin vaivatonta) ja näin kenties oppia jotakin uutta. Haasteet ovat hyväksi ajattelulle.
Lisäksi näin mittavat muutokset vievät mielestäni paljon teoksen hengestä ja olemuksesta, vaikka kääntäjän tehtävä on nimenomaan pyrkiä säilyttämään nämä asiat käännöksessään.
Sitten toinen pohdittava: Pekka Tarkan artikkeli paljastaa, että Pentti Saarikosken suomentamaksi väitetty J. P. Donleavyn romaani Holtiton mies (1968) ei ollutkaan Saarikosken, vaan Erkki Haglundin kääntämä. Kustannusyhtiö oli kyllä antanut työn Saarikosken tehtäväksi, mutta koska tämä ei alkoholiongelmansa vuoksi kyennytkään suoriutumaan siitä, täytyi Haglundin tehdä työ hänen sijastaan. Mutta, kuten sanottu, kaikki kunnia Haglundin hienosta käännöksestä annettiin Saarikoskelle.
Yritin kovasti keksiä jonkinlaista oikeutusta tällaiselle menettelylle, mutta tuloksetta. Kunnia tehdystä työstä kuuluu yksin työn tekijälle, ei kenellekään toiselle, ja sillä sipuli.
tiistai 7. huhtikuuta 2009
L niinkuin luova prosessi
Luennolla olivat aiheina muun muassa hermeneutiikka, luovuus ja TAP (Think Aloud Protocol).
Hermeneutiikka oli sinänsä mielenkiintoinen aihe, mutta eräs asia jäi mietityttämään: hermeneutiikassa painopiste ei ole lähde- ja kohdetekstin välisen suhteen vaan käännösprosessin ja kääntäjän toiminnan tarkastelussa. Eikö LT:n ja KT:n suhde ole kuitenkin aika olennainen asia käännösprosessin kannalta?
Minusta myös Paul Kussmaulin määrittelemät luovan prosessin vaiheet olivat erittäin kiinnostavia. Minusta oli lohdullista luennolla kuulla, että oivalluksen syntymiselle voi ja pitääkin antaa aikaa, ja että hölmöjenkin ajatusten täytyy antaa aluksi tulla esiin. Minulla on usein kääntäessäni ollut huono omatunto, jos en ole samantien keksinyt hyvää ratkaisua johonkin pulmaan ja päättänyt pitää hiukan taukoa - olen pelännyt sen olevan merkki huonoudesta. Mutta nytpä tiedänkin, että se kuuluu luovaan prosessiin!
Luennolla pohdin, miten itse selviäisin TAP-tutkimuksesta, ja arvelin, että ainakin aluksi olisin aika huono tutkimuskohde. Minulla on vieraassa seurassa usein sellainen olo, että en voi lausua ääneen sellaisia ajatuksia, jotka eivät ole valmiiksi rakennettuja ja muotoiltuja, ja varsinkin kääntäessä pääni suorastaan vilisee kaikenlaisia puolivalmiita ideanpoikasia ja täysin pöhköjä ehdotuksia johonkin käsillä olevaan ongelmaan (mukaan eksyy usein myös sellaisia ajatuksia, jotka eivät liity asiaan millään tavalla). Siksi minusta tuntuu, että tutkimustilanteessa sensuroisin koko ajan ajatuksiani niin paljon, ettei tutkimusaineistoa juuri saisi irti.
Kuitenkin tämä TAP-menetelmä ja luennolla kuvailtu ohjelma, joka tallentaa tarkasti kaikki kääntäjän toiminnot tietokoneella käännöstä tehdessä, olisivat todella hieno tilaisuus kääntäjälle analyyttisesti tarkastella työprosessiaan jälkeenpäin. Olisi joskus tosi mielenkiintoista saada itse kokeilla sellaista ohjelmaa!
Hermeneutiikka oli sinänsä mielenkiintoinen aihe, mutta eräs asia jäi mietityttämään: hermeneutiikassa painopiste ei ole lähde- ja kohdetekstin välisen suhteen vaan käännösprosessin ja kääntäjän toiminnan tarkastelussa. Eikö LT:n ja KT:n suhde ole kuitenkin aika olennainen asia käännösprosessin kannalta?
Minusta myös Paul Kussmaulin määrittelemät luovan prosessin vaiheet olivat erittäin kiinnostavia. Minusta oli lohdullista luennolla kuulla, että oivalluksen syntymiselle voi ja pitääkin antaa aikaa, ja että hölmöjenkin ajatusten täytyy antaa aluksi tulla esiin. Minulla on usein kääntäessäni ollut huono omatunto, jos en ole samantien keksinyt hyvää ratkaisua johonkin pulmaan ja päättänyt pitää hiukan taukoa - olen pelännyt sen olevan merkki huonoudesta. Mutta nytpä tiedänkin, että se kuuluu luovaan prosessiin!
Luennolla pohdin, miten itse selviäisin TAP-tutkimuksesta, ja arvelin, että ainakin aluksi olisin aika huono tutkimuskohde. Minulla on vieraassa seurassa usein sellainen olo, että en voi lausua ääneen sellaisia ajatuksia, jotka eivät ole valmiiksi rakennettuja ja muotoiltuja, ja varsinkin kääntäessä pääni suorastaan vilisee kaikenlaisia puolivalmiita ideanpoikasia ja täysin pöhköjä ehdotuksia johonkin käsillä olevaan ongelmaan (mukaan eksyy usein myös sellaisia ajatuksia, jotka eivät liity asiaan millään tavalla). Siksi minusta tuntuu, että tutkimustilanteessa sensuroisin koko ajan ajatuksiani niin paljon, ettei tutkimusaineistoa juuri saisi irti.
Kuitenkin tämä TAP-menetelmä ja luennolla kuvailtu ohjelma, joka tallentaa tarkasti kaikki kääntäjän toiminnot tietokoneella käännöstä tehdessä, olisivat todella hieno tilaisuus kääntäjälle analyyttisesti tarkastella työprosessiaan jälkeenpäin. Olisi joskus tosi mielenkiintoista saada itse kokeilla sellaista ohjelmaa!
sunnuntai 5. huhtikuuta 2009
Rajankäyntiä
Osallistuin perjantaina 3. huhtikuuta FL Svetlana Probirskajan väitöstilaisuuteen, jossa tarkastettiin väitöskirja Rajankäyntiä: Suomen ja Venäjän kahdenväliset valtiosopimukset käännöstieteellisen avainsana-analyysin valossa. Vastaväittäjänä oli dosentti Marja Jänis Joensuun yliopistosta, ja kustoksena toimi professori Hannu Tommola. Tämä oli elämäni ihka ensimmäinen väitöstilaisuus, ja kokemus oli hyvin mielenkiintoinen!
Ennen tilaisuutta lukemani väitöstiedotteen ja väittelijän alkupuheenvuoron perusteella sain väitöskirjan aiheesta melko hyvän käsityksen, joka edelleen tarkentui vastaväittäjän esittämien kysymysten myötä. Olin etukäteen ollut hiukan huolissani siitä, etten kenties lainkaan pysyisi mukana tieteellisessä keskustelussa, mutta koska varsinkin väittelijän puheenvuorot olivat niin hyvin rakennettuja ja kiinnostavia, oli keskustelua oikein mielekästä seurata.
Vastaväittäjä esitti melko vähän varsinaista kritiikkiä, mutta siitä keskeisin lienee ollut huomautus kvantitatiivisen tiedon vähäisyydestä väitöskirjassa - tämän vastaväittäjä mainitsi ainakin kahdesti. Väittelijä vastasi, että oli mieluummin halunnut tutkimuksessaan keskittyä kvalitatiiviseen näkökulmaan, eikä ollut pitänyt sanamääriä ynnä muita kvantitatiivisia seikkoja olennaisina aiheen kannalta.
Vastaväittäjä esitti monia tarkentavia kysymyksiä liittyen esimerkiksi tiettyihin käsitteisiin ja niiden käyttöön, mutta suurin osa palautteesta vaikutti olevan positiivista. Vastaväittäjä kehui esimerkiksi käsiteanalyysia varsin ansiokkaaksi, ja oli sitä mieltä, että "tylsää sopimustekstiä" on käsitelty mielenkiintoisella tavalla. Loppupuheenvuorossaan vastaväittäjä kuvaili väitöskirjaa innovatiiviseksi ja rohkeaksi sekä omaperäiseksi menetelmiltään ja kysymyksenasettelultaan.
Väitöstilaisuuden seuraamista vaikeutti lähinnä muistiinpanojen tekeminen, sillä aina kirjoittaessani jotakin ajatusta ylös minulta meni osa käynnissä olevasta keskustelusta ohi.
Tilaisuus oli mielestäni yllättävän epämuodollinen: paljon huumoria oli mukana virkistämässä keskustelua! Vastaväittäjän kysymyksissä oli paikoin jopa tiettyä terävyyttä, joka olisi varmaankin säikyttänyt minut, mutta josta väittelijä ei lainkaa hämääntynyt vaan osasi vastata kysymykseen kuin kysymykseen rauhallisesti ja asiantuntevasti.
Kiinnostava ja jännittävä kokemus!
Ennen tilaisuutta lukemani väitöstiedotteen ja väittelijän alkupuheenvuoron perusteella sain väitöskirjan aiheesta melko hyvän käsityksen, joka edelleen tarkentui vastaväittäjän esittämien kysymysten myötä. Olin etukäteen ollut hiukan huolissani siitä, etten kenties lainkaan pysyisi mukana tieteellisessä keskustelussa, mutta koska varsinkin väittelijän puheenvuorot olivat niin hyvin rakennettuja ja kiinnostavia, oli keskustelua oikein mielekästä seurata.
Vastaväittäjä esitti melko vähän varsinaista kritiikkiä, mutta siitä keskeisin lienee ollut huomautus kvantitatiivisen tiedon vähäisyydestä väitöskirjassa - tämän vastaväittäjä mainitsi ainakin kahdesti. Väittelijä vastasi, että oli mieluummin halunnut tutkimuksessaan keskittyä kvalitatiiviseen näkökulmaan, eikä ollut pitänyt sanamääriä ynnä muita kvantitatiivisia seikkoja olennaisina aiheen kannalta.
Vastaväittäjä esitti monia tarkentavia kysymyksiä liittyen esimerkiksi tiettyihin käsitteisiin ja niiden käyttöön, mutta suurin osa palautteesta vaikutti olevan positiivista. Vastaväittäjä kehui esimerkiksi käsiteanalyysia varsin ansiokkaaksi, ja oli sitä mieltä, että "tylsää sopimustekstiä" on käsitelty mielenkiintoisella tavalla. Loppupuheenvuorossaan vastaväittäjä kuvaili väitöskirjaa innovatiiviseksi ja rohkeaksi sekä omaperäiseksi menetelmiltään ja kysymyksenasettelultaan.
Väitöstilaisuuden seuraamista vaikeutti lähinnä muistiinpanojen tekeminen, sillä aina kirjoittaessani jotakin ajatusta ylös minulta meni osa käynnissä olevasta keskustelusta ohi.
Tilaisuus oli mielestäni yllättävän epämuodollinen: paljon huumoria oli mukana virkistämässä keskustelua! Vastaväittäjän kysymyksissä oli paikoin jopa tiettyä terävyyttä, joka olisi varmaankin säikyttänyt minut, mutta josta väittelijä ei lainkaa hämääntynyt vaan osasi vastata kysymykseen kuin kysymykseen rauhallisesti ja asiantuntevasti.
Kiinnostava ja jännittävä kokemus!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)