Pekka Kujamäen artikkeli Setisemän veljeksen saksannokset ja romaanin saksankielinen vastaanotto - kaksi eri maailmaako? oli kiinnostava lukukokemus. Kujamäki käsittelee artikkelissaan kuutta eri Kiven romaanin saksannosta ja vertailee niiden vastaanottoa saksankielisessä kulttuurissa.
Minussa eniten mietteitä herättivät kotouttaminen ja vieraannuttaminen, jotka olivat artikkelissa paljon esillä. Minusta vieraannuttaminen on käännettäessä parempi ratkaisu, sillä kotouttaminen saattaa viedä lähdetekstiltä paljon ja tuntua hiukan kömpelöltä (muistan aina, kun luin L. M. Montgomeryn romaania Annan nuoruusvuodet, ja olin suivaantunut huomatessani, että Rachelista oli käännöksessä tullut Raakel). Ymmärrän kyllä, että esimerkiksi lastenkirjoissa kotouttamisella halutaan tehdä tekstistä lapselle helpommin ymmärrettävää, mutta mielestäni lapsenkaan ymmärrystä ei pitäisi aliarvioida. Miksi kaikesta pitäisi tehdä niin tuttua ja valmiiksi pureskeltua? Eikö olisi rikastuttavaa tuoda kohdekielisen lukijan koettavaksi jotain uutta, vierasta ja outoakin? Mielestäni ei ole syytä pitää vieraita ajatuksia ja käsitteitä huonona pois karsittavana aineksena, vaan uusina ja jännittävinä rakennuspalikoina laajempaan maailmankuvaan.
tiistai 24. maaliskuuta 2009
Skoposteoriasta ja muustakin
Esseekokoelman Translation, History and Culture (1990) johdannossa Susan Bassnett ja André Lefevere kritisoivat aiempia käännösteorioita siitä, että ne eivät ole päässeet käännettävän materiaalin tarkastelussa juuri sanallista tasoa pidemmälle. Vasta 1980-luvun lopulla uudet käännösteoriat alkoivat kiinnostua kääntämisen kulttuurisesta, poliittisesta ja ideologisesta puolesta. Tuntuu hullulta ajatella, että kääntämisen satojen vuosien mittaisen historian aikana juuri kukaan ei ollut ajatellut lähdetekstin olevan enempää kuin sanoja ja lauseita.
Sen jälkeen, kun aloitin käännöstieteen opinnot Tampereen yliopistossa, minussa on ilman muuta kehkeytynyt vankka käsitys siitä, että hyvälle kääntäjälle ei riitä se, että hän osaa työkielensä täydellisesti, vaan hänen täytyy myös tuntea ja ymmärtää sekä lähde- että kohdekulttuuriaan ja jatkuvasti pitää yllä ja kehittää yleissivistystään ja tietämystään maailmasta. Esimerkiksi lähdetekstin mahdollisia erilaisia kulttuurisia viittauksia tai viittauksia muuhun kirjallisuuteen on mahdotonta tunnistaa ja ymmärtää, jos lähdekulttuuri ei ole läpikotaisin tuttu. Hyvä esimerkki on Väinö Linnan romaani Tuntematon sotilas, jossa henkilöhahmot viljelevät jatkuvasti epäsuoria viittauksia J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoihin: kyseisen romaanin kääntäjän täytyy tuntea suomalaisen kulttuurin historiaa ja Runebergin teoksen rooli suomalaisessa identiteetissä löytääkseen nuo viittaukset tekstistä ja käsittääkseen niihin sisältyvät merkitykset. Pelkästään sanallisella tasolla liikuttaessa tällaiset seikat jäisivät piiloon.
André Lefeveren toinenkin ajatus herätti mietteitä: Lefeveren mukaan lähdeteksti muuttuu aina käännettäessä, eikä käännös voi milloinkaan olla sama kuin lähdeteksti. Olen samaa mieltä, mutta en ole varma siitä, kuinka minun tulisi suhtautua tähän totuuteen. Toisaalta se on lannistavaa; vaikka kuinka yrittäisi kääntäessään omaksua lähdetekstin sävyn ja tunnelman ja muut erityispiirteet ja mahdollisimman uskollisesti tuottaa tekstin toisella kielellä, ei tulos voi milloinkaan olla sama kuin alkuteos. Toisaalta on helpottavaa tiedostaa, ettei lähdetekstin ja käännöksen samuus kertakaikkiaan ole mahdollista, sillä silloin kääntäjä vapautuu tunnontuskista joutuessaan valitsemaan lähimmän mahdollisen käännöksen jollekin asialle sen sijaan, että yrittäisi tuloksetta löytää identtistä ilmaisua.
Myös skoposteoria vaati pohdiskelua: teorian mukaan kääntämisessä "tarkoitus pyhittää keinot", eli kääntäjällä on melkeinpä rajaton vapaus manipuloida lähdetekstiään parhaaksi katsomallaan tavalla. Sama käsitys näkyy skoposteorian viidessä kääntämistä koskevassa säännössä: säännöt on listattu tärkeysjärjestykseen, ja käännöksen yhtenevyys lähdetekstin kanssa tulee vasta listaan viimeisenä! Minusta se on käsittämätöntä. Eikö kääntäjän velvollisuus ole kunnioittaa lähdetekstiään ja pitää sen henkeä ja muotoa omien käännösratkaisujensa pohjana? Minusta on kyseenalaista pitää lähdetekstiä vain jonkinlaisena astinlautana uudelle ja omia tarkoitusperiään palvelevalle tuotokselle.
Sen jälkeen, kun aloitin käännöstieteen opinnot Tampereen yliopistossa, minussa on ilman muuta kehkeytynyt vankka käsitys siitä, että hyvälle kääntäjälle ei riitä se, että hän osaa työkielensä täydellisesti, vaan hänen täytyy myös tuntea ja ymmärtää sekä lähde- että kohdekulttuuriaan ja jatkuvasti pitää yllä ja kehittää yleissivistystään ja tietämystään maailmasta. Esimerkiksi lähdetekstin mahdollisia erilaisia kulttuurisia viittauksia tai viittauksia muuhun kirjallisuuteen on mahdotonta tunnistaa ja ymmärtää, jos lähdekulttuuri ei ole läpikotaisin tuttu. Hyvä esimerkki on Väinö Linnan romaani Tuntematon sotilas, jossa henkilöhahmot viljelevät jatkuvasti epäsuoria viittauksia J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoihin: kyseisen romaanin kääntäjän täytyy tuntea suomalaisen kulttuurin historiaa ja Runebergin teoksen rooli suomalaisessa identiteetissä löytääkseen nuo viittaukset tekstistä ja käsittääkseen niihin sisältyvät merkitykset. Pelkästään sanallisella tasolla liikuttaessa tällaiset seikat jäisivät piiloon.
André Lefeveren toinenkin ajatus herätti mietteitä: Lefeveren mukaan lähdeteksti muuttuu aina käännettäessä, eikä käännös voi milloinkaan olla sama kuin lähdeteksti. Olen samaa mieltä, mutta en ole varma siitä, kuinka minun tulisi suhtautua tähän totuuteen. Toisaalta se on lannistavaa; vaikka kuinka yrittäisi kääntäessään omaksua lähdetekstin sävyn ja tunnelman ja muut erityispiirteet ja mahdollisimman uskollisesti tuottaa tekstin toisella kielellä, ei tulos voi milloinkaan olla sama kuin alkuteos. Toisaalta on helpottavaa tiedostaa, ettei lähdetekstin ja käännöksen samuus kertakaikkiaan ole mahdollista, sillä silloin kääntäjä vapautuu tunnontuskista joutuessaan valitsemaan lähimmän mahdollisen käännöksen jollekin asialle sen sijaan, että yrittäisi tuloksetta löytää identtistä ilmaisua.
Myös skoposteoria vaati pohdiskelua: teorian mukaan kääntämisessä "tarkoitus pyhittää keinot", eli kääntäjällä on melkeinpä rajaton vapaus manipuloida lähdetekstiään parhaaksi katsomallaan tavalla. Sama käsitys näkyy skoposteorian viidessä kääntämistä koskevassa säännössä: säännöt on listattu tärkeysjärjestykseen, ja käännöksen yhtenevyys lähdetekstin kanssa tulee vasta listaan viimeisenä! Minusta se on käsittämätöntä. Eikö kääntäjän velvollisuus ole kunnioittaa lähdetekstiään ja pitää sen henkeä ja muotoa omien käännösratkaisujensa pohjana? Minusta on kyseenalaista pitää lähdetekstiä vain jonkinlaisena astinlautana uudelle ja omia tarkoitusperiään palvelevalle tuotokselle.
tiistai 17. maaliskuuta 2009
Historiaa ja raamatunkäännöksiä
Minusta kääntämisen ja tulkkauksen historia on hirmuisen mielenkiintoista! On kiehtovaa (ja mieltäylentävääkin) ajatella, että tämä tieteenala on ollut olemassa niin kauan, ja että jo tuhansia vuosia sitten ihmiset pohtivat samoja kääntämiseen liittyviä kysymyksiä kuin nytkin.
Minusta erityisen kiintoisa oli se seikka, että muinaisessa Roomassa kreikankielisiä kirjoituksia käännettiin latinaksi, jotta voitaisiin rikastuttaa roomalaista kirjallisuutta ja horjuttaa kreikan valta-asemaa kielten joukossa. Kääntämisen tarkoitus oli sysätä toinen kieli syrjään ja vahvistaa toisen asemia. Mutta nykyisin kääntämisen tarkoitus lienee ennemminkin yhdistää ja tasavertaistaa kuin erottaa ja kilpailla.
1600-luvulla John Dryden kirjoitti Ovid's Epistles -teoksen käännöksen esipuheessa hyvän kääntäjän ominaisuuksista, ja oli sitä mieltä, että hyvän kääntäjän täytyy itsekin olla runoilija tai kirjailija. Toki kääntäjän täytyy osata sekä lähde- että kohdekieli teknisesti täydellisesti, mutta se ei riitä. Voidakseen todella tehdä oikeutta lähdetekstin eri sävyille ja vivahteille sekä olla uskollinen sen tyylille ja hengelle, kääntäjällä täytyy itsellään olla kyky ymmärtää ja tuottaa tällaisia vivahde-eroja. Olen itse usein pohtinut sitä, ja todella tullut siihen tulokseen, että kääntäjän on oltava kirjallisesti lahjakas voidakseen tehdä työnsä laadukkaasti ja todella ymmärtää lähdetekstiään (tämä pätee ehkä enemmän kaunokirjalliseen kuin tekniseen kääntämiseen), ja tunnen siksi syvää sielujen sympatiaa John Drydenia kohtaan.
Luin luennolla Aarre Huhtalan kirjoittaman artikkelin Raamattu käännöskirjallisuutena, ja se oli minusta hurjan mielenkiintoinen. Minusta oli erityisen kiintoisaa, että Johanneksen evankeliumissa Pilatuksen lausuma "Ecce homo!" ei olekaan alunperin ollut mikään painokas ja merkityksellinen julistus ("Katso ihmistä!"), vaan lähinnä yksinkertainen toteamus ("Kas, tässä hän on"). Käännöksessä tapahtuneen sävyvirheen seurauksena nämä sanat ovat saaneet aivan erityisen merkityksen, jota niihin ei olisi koskaan liitetty, jos lähdeteksti olisi alunperin käännetty toisin. Niin suuri merkitys kääntäjän ratkaisuilla on!
Huhtala kirjoittaa artikkelissaan myös Laulujen laulun kääntämisestä. Aikaisempiin Laulujen laulusta tehtyihin käännöksiin on vaikuttanut paljolti se, että ihmiset ovat häveliäisyyttään halunneet etsiä hengellisiä ja allegorisia merkityksiä selvästi eroottiselle maallisen rakkauden ylitykselle, ja vasta nykykäännökset ovat virittäneet tekstin häämenoihin ja miehen ja naisen väliseen rakkauteen päin. Ilmeisesti kääntäjä on aina oman aikansa vallitsevien soveliaisuuskäsitysten vanki, mikä on sääli, sillä sellainen vankeus saattaa suurestikin vaikuttaa alkuperäisen viestin tulkintaan ja sen uskolliseen välittämiseen kielestä toiseen.
Minusta erityisen kiintoisa oli se seikka, että muinaisessa Roomassa kreikankielisiä kirjoituksia käännettiin latinaksi, jotta voitaisiin rikastuttaa roomalaista kirjallisuutta ja horjuttaa kreikan valta-asemaa kielten joukossa. Kääntämisen tarkoitus oli sysätä toinen kieli syrjään ja vahvistaa toisen asemia. Mutta nykyisin kääntämisen tarkoitus lienee ennemminkin yhdistää ja tasavertaistaa kuin erottaa ja kilpailla.
1600-luvulla John Dryden kirjoitti Ovid's Epistles -teoksen käännöksen esipuheessa hyvän kääntäjän ominaisuuksista, ja oli sitä mieltä, että hyvän kääntäjän täytyy itsekin olla runoilija tai kirjailija. Toki kääntäjän täytyy osata sekä lähde- että kohdekieli teknisesti täydellisesti, mutta se ei riitä. Voidakseen todella tehdä oikeutta lähdetekstin eri sävyille ja vivahteille sekä olla uskollinen sen tyylille ja hengelle, kääntäjällä täytyy itsellään olla kyky ymmärtää ja tuottaa tällaisia vivahde-eroja. Olen itse usein pohtinut sitä, ja todella tullut siihen tulokseen, että kääntäjän on oltava kirjallisesti lahjakas voidakseen tehdä työnsä laadukkaasti ja todella ymmärtää lähdetekstiään (tämä pätee ehkä enemmän kaunokirjalliseen kuin tekniseen kääntämiseen), ja tunnen siksi syvää sielujen sympatiaa John Drydenia kohtaan.
Luin luennolla Aarre Huhtalan kirjoittaman artikkelin Raamattu käännöskirjallisuutena, ja se oli minusta hurjan mielenkiintoinen. Minusta oli erityisen kiintoisaa, että Johanneksen evankeliumissa Pilatuksen lausuma "Ecce homo!" ei olekaan alunperin ollut mikään painokas ja merkityksellinen julistus ("Katso ihmistä!"), vaan lähinnä yksinkertainen toteamus ("Kas, tässä hän on"). Käännöksessä tapahtuneen sävyvirheen seurauksena nämä sanat ovat saaneet aivan erityisen merkityksen, jota niihin ei olisi koskaan liitetty, jos lähdeteksti olisi alunperin käännetty toisin. Niin suuri merkitys kääntäjän ratkaisuilla on!
Huhtala kirjoittaa artikkelissaan myös Laulujen laulun kääntämisestä. Aikaisempiin Laulujen laulusta tehtyihin käännöksiin on vaikuttanut paljolti se, että ihmiset ovat häveliäisyyttään halunneet etsiä hengellisiä ja allegorisia merkityksiä selvästi eroottiselle maallisen rakkauden ylitykselle, ja vasta nykykäännökset ovat virittäneet tekstin häämenoihin ja miehen ja naisen väliseen rakkauteen päin. Ilmeisesti kääntäjä on aina oman aikansa vallitsevien soveliaisuuskäsitysten vanki, mikä on sääli, sillä sellainen vankeus saattaa suurestikin vaikuttaa alkuperäisen viestin tulkintaan ja sen uskolliseen välittämiseen kielestä toiseen.
Lähtölaukaus
Olen käännöstieteen englannin opiskelija Tampereen yliopistossa, ja opiskelen tällä hetkellä toista vuotta. Tämä blogi toimii oppimispäiväkirjana lehtori Päivi Stöckellin luennoimaa Käännöstieteen peruskurssia varten.
Käännöstiede, käännös- ja tulkkaustiede, translatologia. Vanha ja jokseenkin kulunut sanonta lienee oikeassa tässäkin tapauksessa: rakkaalla lapsella on monta nimeä. Mutta mikä niistä on oikea? Eräällä toisellakin kurssilla noin vuosi sitten keskusteltiin samasta aiheesta. Itse en lainkaan lämpene "translatologialle" - lähinnä siksi, että minusta kaikenlaisia lainasanoja tulisi karttaa, ja mieluummin suosia puhtaasti suomenkielisiä ilmauksia, jotta suomi säilyisi tieteen kielenä yhtä vahvassa asemassa kuin esimerkiksi englantikin. Mutta kahden muun nimityksen välillä onkin vaikeampi valita: olen itse taipuvainen kutsumaan tätä tieteenalaa "käännöstieteeksi", sillä se minulle kaikkein tutuin vaihtoehto, mutta toisaalta "käännös- ja tulkkaustiede" on mielestäni parempi siksi, että se esittää tulkkauksen omana tasavertaisena alanaan kääntämisen rinnalla. Olen kuitenkin kuullut kaikkia kolmea nimitystä käytettävän, joten lienee turvallista sanoa, että yhtä ainoaa oikeaa nimeä on mahdotonta osoittaa.
Mutta nimipulmaa tärkeämpi kysymys kuuluukin: Mitä käännöstiede tutkii? Ryhmässä keskusteltuamme listasimme muutamia tutkimuskohteita paperille. Listassa esiintyivät esimerkiksi lokalisaatio, erilaiset käännösstrategiat, viestin välittäminen kielestä toiseen sekä kääntäjän valta viestiin nähden. Minulla on suurpiirteinen, joskin hiukan epämääräinen kuva siitä, mitä kaikkea käännöstieteeseen kuuluu, mutta tätä tehtävää pohtiessani tajusin tietäväni käännöstieteestä vielä vähemmän kuin olin luullut, vaikka aihe onkin ollut esillä useamman kerran opintojen kuluessa. Toivonkin tällä kurssilla voivani kartuttaa tietämystäni ja tutustua paremmin tulevan ammattini tieteelliseen tasoon.
Käännöstiede, käännös- ja tulkkaustiede, translatologia. Vanha ja jokseenkin kulunut sanonta lienee oikeassa tässäkin tapauksessa: rakkaalla lapsella on monta nimeä. Mutta mikä niistä on oikea? Eräällä toisellakin kurssilla noin vuosi sitten keskusteltiin samasta aiheesta. Itse en lainkaan lämpene "translatologialle" - lähinnä siksi, että minusta kaikenlaisia lainasanoja tulisi karttaa, ja mieluummin suosia puhtaasti suomenkielisiä ilmauksia, jotta suomi säilyisi tieteen kielenä yhtä vahvassa asemassa kuin esimerkiksi englantikin. Mutta kahden muun nimityksen välillä onkin vaikeampi valita: olen itse taipuvainen kutsumaan tätä tieteenalaa "käännöstieteeksi", sillä se minulle kaikkein tutuin vaihtoehto, mutta toisaalta "käännös- ja tulkkaustiede" on mielestäni parempi siksi, että se esittää tulkkauksen omana tasavertaisena alanaan kääntämisen rinnalla. Olen kuitenkin kuullut kaikkia kolmea nimitystä käytettävän, joten lienee turvallista sanoa, että yhtä ainoaa oikeaa nimeä on mahdotonta osoittaa.
Mutta nimipulmaa tärkeämpi kysymys kuuluukin: Mitä käännöstiede tutkii? Ryhmässä keskusteltuamme listasimme muutamia tutkimuskohteita paperille. Listassa esiintyivät esimerkiksi lokalisaatio, erilaiset käännösstrategiat, viestin välittäminen kielestä toiseen sekä kääntäjän valta viestiin nähden. Minulla on suurpiirteinen, joskin hiukan epämääräinen kuva siitä, mitä kaikkea käännöstieteeseen kuuluu, mutta tätä tehtävää pohtiessani tajusin tietäväni käännöstieteestä vielä vähemmän kuin olin luullut, vaikka aihe onkin ollut esillä useamman kerran opintojen kuluessa. Toivonkin tällä kurssilla voivani kartuttaa tietämystäni ja tutustua paremmin tulevan ammattini tieteelliseen tasoon.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)